Kolarin seurauksena menehtynyt F1-legenda täyttäisi tänään vuosia – ”Oman aikansa Kimi Räikkönen”

Tämä artikkeli on julkaistu 14. helmikuuta vuonna 2015.

Tänään tulee kuluneeksi 71 vuotta Ronnie Petersonin syntymästä. Naapurimaamme kiistatta lahjakkaimmasta formulatähdestä ei koskaan tullut maailmanmestaria, mutta monien mielestä hän on yksi kaikkien aikojen parhaista.

Aina täysillä

Ruotsin Örebrossa 14.2.1944 syntynyt Ronnie Peterson oli oman aikansa Gilles Villeneuve tai Kimi Räikkönen. Raa’assa nopeudessa mitattuna yksi parhaista, jolle tilastot eivät tee oikeutta.

Petersonin tavaramerkkinä oli tuoda autoa usein ”kahva edellä”, kuten rallikielen sanonta kuuluu.

Peterson antoi radalla aina kaikkensa, ja siksi yleisö rakastikin häntä. Mekaanikoille hänellä oli kuitenkin tapana tuottaa tuskaa piiskaamalla autonsa sen äärirajoille ja usein myös yli, jolloin särkyi joko tekniikka tai itse auto ulosajon merkeissä.

Petersonin tavaramerkkinä oli tuoda autoa usein ”kahva edellä”, kuten rallikielen sanonta kuuluu. Hän rakasti temppuilla jarrun ja kaasun kanssa, sillä hänellä oli käsittämättömän hyvä perstuntuma ajamiseen. ”Super-Swede” tai ”Slide-Swede” ovat ansaittuja lempinimiä yhdelle Ruotsin kirkkaimmista autourheilutähdistä.

Nopea nousu huipulle

Peterson menestyi hyvin jo formuloiden alaluokissa. Hänen isänsä oli innokas autourheilumies, joten kotoa löytyvän tuen ansiosta hän pääsikin toteuttamaan itseään radalla vapaasti. Peterson voitti lukuisia Ruotsin kartingmestaruuksia. Kansainvälisestikin hän menestyi saavuttamalla Euroopan mestaruus -tittelin ja MM-hopeaa 1965.

Formula 3-luokassa mestaruus tuli 1969 hänen käytyään tiukka kamppailu maanmies Reine Wiselliä vastaan.

Kauden kruununa oli Monacon arvostetun kutsukilpailun voitto. Se herätti myös Formula 1 -tallien mielenkiinnon, ja yllättäen Peterson saikin huomata olevansa Marchin virallinen kilpakuljettaja.

Peterson ajoi samaan aikaan sekä Formula 1- että 2-luokkaa. Kakkosten Euroopan mestaruuden hän voitti 1971, mutta vieläkin kovempi oli hänen saavutuksensa sinä vuonna kuninkuusluokassa.

Uusi sensaatio on syntynyt

Debyyttivuonnaan 1970 hän ei vielä pisteitä saavuttanut (vaikka hyvin Monacossa ajoikin), mutta seuraavana vuonna kaikki oli toisin.

March 711 on eittämättä yksi formulahistorian eriskummallisimman näköisistä autoista tarjoilulautasta muistuttavan etusiipensä takia. Ulkonäkö ei kuitenkaan haitannut Petersonia pätkän vertaa hänen ajettuaan sensaatiomaisesti koko MM-sarjan kakkostilalle ylivoimaisen Jackie Stewartin jälkeen. Vaikka voittoa ei tullutkaan, neljä kakkossijaa ja yhteensä 33 pistettä riittivät takaamaan hopeaa.

Ronnie oli yhtäkkiä kuskimarkkinoiden kuuminta valuuttaa, josta myös Lotus-pomo Colin Chapman kiinnostui. Sopimus oli jo tehty, mutta Marchin silloinen toiminnanjohtaja Max Mosley vetosi kuitenkin jo voimassaolevaan sopimukseen ja näin ollen Lotus joutui odottamaan Petersonia vielä vuoden.

Tämä saattoi hieman harmittaa Ronnieta, 1972 hän saavutti vain 12 pistettä, kauden valopilkkuna Saksan GP:n kolmas sija vihreässä helvetissä, Nordschleifringillä. Samaan aikaan Lotus-kuski Emerson Fittipaldi voitti sarjan mestaruuden.

Siirto kultamustiin – onnea ja epäonnea

Petersonin pukiessa Lotuksen ajohaalarit uskoivat monet hänen voittavan pian maailmanmestaruuden. Chapman itse vannoi tekevänsä Petersonista maailmanmestarin seuraavan kolmen kauden aikana.

Lotus oli huipputalli ja -organisaatio, sillä oli kaksi taitavaa kuljettajaa ja tupakkayhtiö John Player Specialin rahallinen tuki. Talli oli se, jota muut ajoivat takaa.

Lotus saavuttikin valmistajien mestaruuden, mutta Stewart oli jälleen kerran kuljettajien ykkönen. Peterson oli pisteissä kolmas saavutettuaan kolme osakilpailuvoittoa sekä peräti yhdeksän paalupaikkaa. Vuosi oli osoitus Petersonin kyvystä repiä auton suorituskyvystä sekä itsestään kaikki irti yhdellä kierroksella.

Kilpailussa tahti oli kuitenkin usein erilainen. Brasiliassa, Espanjassa ja Belgiassa hän ei paalusta huolimatta päässyt edes maaliin. Espanjan keskeytys oli erityisen katkera paikka. Hän johti kisaa sen ensimmäiset 56 kierrosta, kunnes vaihdelaatikko sai rääkistä tarpeekseen. Hollannissa hän oli jälleen johtanut koko kisaa, mutta 9 kierrosta ennen maalia leikki jäi kesken jälleen teknisen vian seurauksena. Vaihdelaatikko ei pysynyt mukana leikissä.

Peterson oli kauden nopein, mutta myös epäonnisin kuski. Viidestä ensimmäisestä kisasta tilille ei tarttunut yhtään pistettä.

Peterson oli kauden nopein, mutta myös epäonnisin kuski. Viidestä ensimmäisestä kisasta tilille ei tarttunut yhtään pistettä.

Monacon jälkeen Peterson oli kuitenkin se, joka vei ja muut vikisivät. Ruhtinaskunnan kolmossijaa seurasi kotikilpailusta saavutettu kakkossija ja pari viikkoa myöhemmin Ranskassa Ronnie valloitti viimein myös keskimmäisen palkintokorokkeen.

Kun voiton makuun on kerran päässyt, siitä syntyy usein positiivinen kierre. Peterson voittikin loppukaudesta vielä kolme osakilpailua lisää ja jäi lopulta tallikaveristaan, hallitsevasta maailmanmestarista Fittipaldista, vain kolme pistettä, vaikka oli pahimmillaan tätä jo 35 pistettä jäljessä.

Väärässä tallissa väärään aikaan

Vielä 1974 pystyi ruotsalainen kolmeen osakilpailuvoittoon, mutta epäonni iski usein juuri hänen autoonsa. Tosin eipä hänen uusi tallikaverinsa Jacky Ickx’ään pystynyt ihmesuorituksiin, ja hän jäikin selvästi Petersonin varjoon. Petersonin kauden kirkkain timantti oli Monacon GP:n voitto.

Seuraava vuosi oli täydellinen mahalasku koko Lotus-tiimille. 72-malli oli jo vanhentunut konsepti, jonka ohi muut tallit olivat ajaneet. Vain kolmesti Petersonin auto saavutti pistesijan, kauden loppusaldona säälittävät kuusi MM-pistettä.

Peterson tunsi haluavansa muutosta, ja niin hän jätti Lotus-tallin siirtyen takaisin sinne mistä kaikki alkoi, Marchille.

Jälkeenpäin siirtoa voi hieman kritisoidakin, sillä Lotus oli nousemassa aallonpohjastaan kohti menestystä, jonka veroista ei vielä tuolloin oltu nähty kertaakaan. Mutta kukapa meistä osaisi ennustaa tulevaisuutta?

Marchilla Peterson viihtyi vain yhden kauden ajan, tuloksena Italian GP:n voitto ja yhteensä kymmenen MM-pistettä. Auto oli kaukana sarjan nopeimmista, ja kaiken lisäksi se oli epäluotettava. Jatkaminen tallissa ei tuntunut Petersonista oikealta vaihtoehdolta, joten hän päättikin siirtyä seuraavaksi vuodeksi Tyrrellin palkkalistoille. Sopimus oli tallin omistajalle Ken Tyrrellille mieleen, sillä hän oli hamunnut ruotsalaista talliinsa jo vuosikausia.

Tyrrellin autona toimi tuolloin legendaarinen kuusipyöräinen P34. Edelliskaudella sillä oli saavutettu jopa yksi osakilpailuvoitto sekä lukuisia palkintopallisijoituksia, mutta nyt senkin trendi oli laskemaan päin. Rengastoimittaja Goodyear ei ollut järin halukas kehittämään erityisrenkaita Tyrrellin tarpeisiin, joten auton suorituskyky laski dramaattisesti.

Petersonille kausi oli jälleen pettymysten säväyttämä. Hän saalisti vain seitsemän pistettä jääden selvästi tallikaverinsa Patrick Depaillerin varjoon. Ronnie oli edelleen yksi varikon arvostetuimmista kuljettajista, mutta epäonni tuntui vainoavan häntä kaikkialle. Hetken aikaa kausi 1978 näytti jäävän hänen osaltaan jopa ajamatta. Silloin apuun riensi Petersonin tukija ja hyvä ystävä kreivi Zanon.

Zanon oli rikas italialainen aatelinen, joka toimi eräänlaisena mesenaattina 70-luvun formulapiireissä. Hän juoni Petersonille paikan Lotukselle, joka eli uutta valtakauttaan. Tilanne oli nyt vain täysin erilainen kuin edellisinä vuosina.

Alistettu kakkoskuski

Vallankumouksellinen Lotus 78 ja sen seuraaja 79 hallitsivat kautta suvereeniin tyyliin. Se käytti ensimmäisenä autona hyväkseen maaefektiä, jolloin auton downforcen määrä oli mutkissa moninkertainen muihin autoihin nähden. Tämä ei kuitenkaan vaikuttanut auton suoranopeuteen, joten kyseessä oli täysin ylivoimainen yhdistelmä muihin nähden.

Lotuksella Peterson oli kuitenkin kakkoskuskin asemassa. Chapman suostui ottamaan ruotsalaisen talliinsa vain jos hän sitoutuu varmistamaan tallin ykköstähden Mario Andrettin selustan ja keräämään tallille merkkipisteitä välittämättä henkilökohtaisesta mestaruudesta. Peterson suostui, sillä hän oli läpensä kyllästynyt konttaamaan keskikastissa ja hänelle kelpasi vaikka sitten kakkoskuljettajan rooli, kunhan talli vain olisi paras.

Kauden edetessä tallin sisäinen arvojärjestys tuli monesti esille selvästi. Neljä kertaa Lotus-kuskit nappasivat kaksoisvoiton, ja joka kerralla järjestys oli Andretti – Peterson. Ronnielle tarjoutui mahdollisuus voittoon vain jos tallin ykköspyssylle tapahtui jotain.

Voittoon Peterson ajoi Etelä-Afrikassa ja Itävallassa, kakkoseksi yhteensä neljä kertaa, ja joka kerta siis tallitoverinsa takana. Ranskassa hän näytti vain leikittelevän Andrettin takana, ja Hollannissa hän pysyi kiltisti tallikaverinsa takana, vaikka Andrettin auto hajosikin kilpailun lopussa.

Aika-ajot olivatkin Petersonin mahdollisuus todistaa muille hänen todellinen potentiaalinsa. Chapman koetti hillitä tätä ajattamalla häntä kovemmilla rengasseoksilla ja raskammaalla bensakuormalla, mutta tästä huolimatta Peterson ajoi hämmästyttävän taidokkaasti, ja ennen kaikkea nopeasti. Brands Hatchin paalupaikka oli tyrmäys koko Lotus-tiimille, sillä Ronnie teki selväksi, että mitä enemmän häntä koetellaan, sitä ponnekkaammin hän yrittää.

Tässä vaiheessa kaikki oli vielä ulkopuolisten silmiin kunnossa, mutta tallin sisällä Peterson ei voinut salata pettymystään tallia kohtaan. Hyvissä ajoin hän tekikin jo sopimuksen McLarenin kanssa ensi kaudeksi. Sinne hän ei kuitenkaan koskaan päässyt.

Matkan pää

Monzan GP:n vuosimallia 1978 lähdöstä on kirjoitettu lukuisia raportteja, selvityksiä ja kuvauksia, jotka kuka tahansa voi käydä lukemassa Internetin kätköistä. Tämän takia en itse aio purkaa tapahtumaa seikkaperäisesti, mutta muutama asia täytyy nostaa esille.

Oikea jalka oli niin pahassa kunnossa, että hetken aikaa tohtorit miettivät jopa sen amputoimista. Lopulta he päätyivät kuitenkin leikkaukseen. Se osoittautui Petersonin kannalta kohtalokkaaksi.

Koko ensimmäisen kierroksen onnettomuuden mahdollisti italialaisen lähettäjän huolimattomuus. Autot saivat lähtöluvan, vaikka vasta noin puolet lähtöruudukon autoista olivat asettuneet aloilleen. Tämän seurauksena taaempaa lähteneet pääsivät helpommin liikkeelle ja syntyi sumppu, josta ei voinutkaan syntyä muuta kuin romua.

Nuori ja innokas Ricardo Patrese oli yksi yksi ”superstartin” saaneista. Hän sai myöhemmin vapauttavan päätöksen syyllisyydestään, mutta kieltämättä on selvää, että hän oli kuskeista se, joka toimillaan aloitti koko ketjureaktion. Ilman hänen muista piittaamatonta ajoaan kolaria tuskin olisi syntynyt.. Romukasaaan päätyi myös Peterson.

Petersonin pelastustoimet takkusivat todella pahasti. Autosta hänet saivat pois kuljettajakollegat James Hunt sekä Depailler, eivät siis ratavirkailijat. Ensiaputoimet aloitettiin todella hitaasti, sillä toinen turmassa pahasti loukkaantunut kuljettaja, Vittorio Brambilla, sai kaikkien lääkärien huomion Petersonin joutuessa odottamaan sairaalaan pääsyä lähes tunnin.

Vaikka kolari itsessään oli raju, ei Peterson saanut siitä hengenvaarallisia vammoja. Auto syttyi palamaan, mutta hän selvisi siitä lievillä palovammoilla. Suurimmat vammat hän sai jalkoihinsa. Oikea jalka oli niin pahassa kunnossa, että hetken aikaa tohtorit miettivät jopa sen amputoimista.

Lopulta he päätyivät kuitenkin leikkaukseen. Se osoittautui Petersonin kannalta kohtalokkaaksi. Leikkaus aloitettiin jo seuraavana yönä, ja aluksi se näytti onnistuneen. Pian kuitenkin Petersonin tila huononi ja muutamia tunteja myöhemmin hän menehtyi veritulpan aiheuttamiin komplikaatioihin.

Näin ollen mies, joka niin monta kertaa aiemmin oli noussut kerta toisensa jälkeen pois romuttuneesta kilpa-autostaan, kohtasi loppunsa osaamattomien lääkäreiden käsissä. Kohtalo ei olisi voinut ivaavampaa tapaa kehittää.

Muisto elää

Ronnie Petersonin kuolema oli myös lopun alkua ruotsalaiselle Formula 1 -osaamiselle. Vielä 70-luvun alussa hän, Gunnar Nilsson ja Reine Wisell olivat kaikki tulevaisuuden suuria nimiä, mutta niin vain kohtalo puuttui heihin jokaiseen. Wisell kyllästyi ajamaan sijoista ynnä muut ja lopetti, Petersonin elämä päättyi kilparadalle ja häntä hautaan saattaneen Nilssonin elämä päättyi vain muutama kuukausi Petersonin jälkeen syövän nujerrettua hänet.

Lopuksi haluan lainata vielä Juhani Melartia hänen kirjassaan ”Elämä pelissä – Grand Prix ratojen sankarit” (mainio opus, suosittelen lukemaan):

”Hänelle (Peterson) itselleen ajaminen oli kaikki. Hän ei ollut Jackie Stewartin veroinen showmies ja myyntitykki, ei hänessä ollut Jochen Rindtin salaperäistä sankarihohtoakaan, ei Niki Laudan järjestelmällisyyttä tai James Huntin playboycharmia, mutta hän oli yhtä nopea kuin kuka tahansa heistä ja ehkä vielä hivenen kovempikin.”

Ronnie Petersonin F1-ura lukuina:
123 GP-starttia
206 MM-pistettä
10 voittoa
14 paalupaikkaa
9 nopeinta kierosta
26 palkintosijoitusta

MM-sarjassa parhaimmillaan toinen (1971 ja 1978)